On ehkä kummallisimpia aglisismeja joita suomen kieleen on pesiytynyt, joka tulee sanasta boulder, joka kääntyy lähinnä kivenjärkäleeksi. Tai lohkareeksi, tai paadeksi, suomessa kun tuntuu olevan enemmän sanoja isohkoille kokkareille kiviainesta kuin englannissa. Oli miten oli, lohkarointi tai järkälöinti kuulostaisi kummalliselta, tosin järkälöinti olisi kyllä hauska sana.Asiaan, boulderointi on siis kalliokiipeilyn alalaji, jossa köytetään apuvälineenä käsiä ja jalkoja, eikä mitään muuta, paitsi kenkiä ja käsineitäkin voi käyttää jos haluaa. Kiipeillessähän tarvitaan sormet vapaaksi, ote ei ole muuten pitävä, mutta sormettomia hansikkaita voi käyttää. Mukaan otetaan myös pikku pussi magnesiumjauhetta, joka parantaa sormien otetta, ja pikku harja joilla voi puhdistaa otteen paikkoja irtoroskasta. Kiipeilypaikan alle voi laittaa patjan eli padin (ei iPadia), varsinkin jos alla on kulmikkaita kiviä, tarkoitus ei ole tarkoituksella olla uhkarohkea.Nimensä boulderointi saa siitä, että sitä usein harrastetaan isoilla siirtolohkareilla. Muillakin matalilla kallioseinämillä sitä voi harrastaa, ja Suomessa on kumpiakin paljon tarjolla. Koska mukaan ei tarvita mitään muita välineitä, eikä kallioseinämään tarvitse hakata mitään nastoja tai muita määlyjä kiinni, lajia voi harrastaakin helposti ja ilman erillisiä lupia melko lailla missä vain, ihmisten pihapiiriä lukuun ottamatta. Rakennusten seinillä boulderoijia yleensä kutustaan murtovarkaiksi, eli kaupunkiympäristössä kannattaa olla tarkempi luvan kysymisessä.Boulderoinnissa korostuu tekniikka, koska reitit ovat lyhyitä: monesti haasteena voi olla yhden ainoan liikkeen suorittaminen oikein, yhdestä otteesta toiseen. Kiipeilijät saattavat keskittyä kokeilemaan samaa kohtaa eri variaatioilla uudestaan ja uudestaan. Teknisyys korostuu myös koska köyttä ei voi käyttää apuna, vaan ylös on päästävä pelkästään pinnan tarjoamia mahdollisuuksia käyttäen: vaikka boulderointia arvostetaan ihan omana urheilulajinaan, on se myös hyvää harjoittelua pitempiä kiipeilyjä varten.